Kuva: KristianBjornard Creative Commons lisenssi CC BY 2.0
Viime tiistaina suomalaisen pelifirma Grand Crun kalliolainen takkahuone oli täynnä tulevaisuutta. Futures Specialists Helsinki –verkoston tapaamisen teemana oli tarinankerronta ja meillä oli ilo päästä puhumaan lempiaiheestamme kaupungin fiksuimmalle yleisölle. FSH on verkosto eri alojen ammattilaisia, joita tulevaisuusajattelu yhdistää. Verkoston perustivat Minna Koskelo ja Pauli Komonen. Komonen on töissä 15/30 Research – tutkimus ja trenditoimistossa ja Minna onkin tuttu aiemmasta bloggauksesta. Tarinankerronta-iltaa emännöi yksi Grand Crun perustajista Celine Pasula.
Välkkyvässä keskustelussa nousivat esille seuraavat teemat tarinoista ja tarinankeronnasta.
Kulttuuri, joka kuplii brändipinnan alla
90-9-1, 80-20. Internetistä liikkuu monta prosenttimyyttiä, joiden ideana on osoittaa, että suurin osa internetin käyttäjistä on passiivisia lukijoita, kuuntelijoita ja katselijoita. Päteekö sama suhde silloinkin kun puhutaan tarinankerronnasta yrityksissä? Onko yrityksissä lopulta suuri yleisö, joka mieluummin kuuntelee passiivisena ja pieni joukko, joka kertoo yrityksen tarinaa?
Ei välttämättä. Kun kulttuuri on hyvä, kaikki kertovat tarinoita. Parhaimmillaan henkilöstö kertoo tarinoita, jotka voivat olla kullekin omia ja erilaisia, mutta ytimeltään osa samaa yhdenmukaista yrityksen perustarinaa. Henkilöstön tarinat ovat brändipinnan alla kuplivan kulttuurin kuva.
Jos yritys olisi kolikko, sen toinen puoli olisi brändi ja toinen puoli yrityksen ydintarina. Virhe tapahtuu siinä, kun yritykset panostavat rahat brändimarkkinointiin, mutta eivät siihen, että henkilöstöä rohkaistaisiin jakamaan ja kertomaan tarinoita. Huonoimmillaan henkilöstön tarinankerronnan laiminlyönti johtaa siihen, että yksilöiden tarinat alkavat hajota ja pian henkilöstö kertoo eri tarinoita eri suuntiin. Lopulta käy niin, että ydin hajoaa, tarinat hajoavat ja koko yrityksen hajoaminen näkyy pian ulospäin.
Miten kertoa tarinoita yritysten vastuullisuudesta?
Vastuullisuus on teema, josta olisi jo pitänyt tulla yrityksissä arkea. Kestävää kehitystä, eettisyyttä ja vastuullisuutta, millä nimellä asiasta puhutaankaan, ei enää tarvitse alleviivata ja osoitella. Siksi tarina, joka kertoo yrityksen vastuullisuudesta, kannattaa rakentaa toisin:
- Kerro tarina jostain muusta, älä kestävästä kehityksestä.
- Kerro positiivinen tarina, älä liioittele
- Kerro osallistava, humaani tarina.
- Anna yleisön yhdistää pisteitä ja koota tarina itse. Yllätä ja anna yllättyä.
Facebook on tarinankertoja
Entisajan leirinuotio ja nykypäivän twitter ovat täysin erilaisia ympäristöjä. Tarinat, joita niiden ympärillä kerrotaan ovat silti samoja. Vai ovatko? ”Story is the same. It’s the telling of the story that is changing.”
Tämä sitaatti transmediaguru ja kokemusmuotoilija Lance Weilerilta herätti vastalauseita. Onko todella niin, että tarina pysyy samana? Eikö uusi teknologia ja digitoraalinen aika ole muuttanut tarinankerronnan ydintä? Tarinoita on ainakin enemmän ja niitä on kaikkialla. Tarinoiden runsaudesta on helppoa valita vain itselle ja omiin arvoihin sopivat tarinat. Samalla meistä on kasvanut kriittisempiä ja analyyttisempiä tarinoiden tulkitsijoita. Vai onko? Ehkä olemmekin sokeita tarinoille.
Facebook on aikamme suuri tarinankertoja. Se valitsee mitä käyttäjät näkevät ja rakentaa haluamaansa tarinaa silmiemme eteen. Me päivitämme elämäämme Facebookiin, ja luulemme kertovamme tarinoita, kun oikeasti olemmekin osasia tarinasta jota kerrotaan meidän avullamme.
Keskustelu päättyi pohdintaan siitä miten ja millaisia tarinoita tulevaisuuden sukupolvet kertovat ja miten kaikilla sukupolvilla on omat tarinansa ja tarinaresonanttinsa. Tulevaisuuden suola on siinä miten eri sukupolvet, kulttuurit ja arvomaailmat saavat rakentaa yhteistä kokemusta tarinoiden kakofoniasta.